tiistai 28. helmikuuta 2012

Syö juo Berliini

Jos Berliinissä oli helppo liikkua, siellä oli myös yleensä aina nälän tai janon yllättäessä helppo löytää kahvila, baari tai ravintola. Syöminen ja juominen oli myös aika edullista ainakin Suomen hintoihin verrattuna.

Ensimmäisenä iltana nautimme pastaa ystäväni kotikulmilla Weddingissä. Mies söi valtavan kokoisen original Wiener schnitzelin eikä meidän muiden pasta-annoksetkaan pienet olleet.

Hotellihuoneen hintaan ei sisältynyt aamupalaa, mutta onneksi kahviloiden tarjonta korjasi puutteen. Näitä herkkuja nautimme Prentzlauer Bergissä Kastanienalleella sijaitsevassa Godot-kahvilassa.



Reissun ehkä erikoisin ruokapaikka oli White Trash Fast Food. Huippukokki on halunnut perustaa ravintolan, jossa ruoka olisi halpaa. Sisustus on peritty samoissa tiloissa aikaisemmin sijainneelta vietnamilaiselta ravintolalta. Ravintola on tunnettu erityisesti burgereista ja pihveistä. Mätin naamaani King Elvis Supreme Burgerin, jossa oli muun muassa pekonia, bbq-kastiketta ja hapankaalia. Nam. Kuvia annoksesta tai paikasta ei valitettavasti ole, sillä siellä oli niin hämärää, ettei pokkarillani pystynyt kuvaa nappaamaan. Mutta hinnat olivat todella kohtuulliset, oma ruokani maksoi muistaakseni 9,50. Paikkaan kannattaa muuten varata pöytä, varsinkin jos on viikonloppuna liikkeellä. Lauantaina ravintola oli ainakin ihan täynnä heti kuudelta, kun se aukesi.


Välipalaksi napattiin grillistä currywurstia. Ei noussut omaksi suosikikseni, mutta mies pisteli annoksen hyvällä ruokahalulla.


Pretzel oli enemmän minun makuuni, miehestä se taas oli liian suolaista.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Reissun ehkä vaikuttavin nähtävyys

Berliinistä jäi ehkä päällimmäisenä mieleen se, että siellä oli helppo liikkua paikasta toiseen. Ostimme joka päivä lippuautomaatista päiväkortit, joilla pääsi kulkemaan metrolla, bussilla, ratikalla ja paikallisjunalla mielensä mukaan.

Heti ensimmmäisenä iltapäivänä päätimme suunnata Potsdamer Platzille ja sieltä kävellen kohti Brandenburgin porttia (Brandenburger Tor). Potsdamer Platzista jäi jotenkin kliininen vaikutelma. Isoja rakennuksia ja paljon lasipintaa.


Kävelyreitillemme osui Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkki. Korttelin kokoisella alueella on yhteensä 2711 kivipaasia. Päällepäin muistomerkki ei minusta aluksi ollut kovin vaikuttava...


Mutta pylväiden väliin pääsee kävelemään, niiden korkeus vaihtelee (korkeimmat ovat ilmeisesti yli viisimetrisiä) ja maaperä aaltoilee. Tunnelma labyrinttimaisen muistomerkin sisällä on lähes epätodellinen.


Muistomerkin alla kellaritiloissa on ilmainen kansanmurhasta kertova näyttely, jossa muun muassa valotetaan yksittäisten henkilöiden ja perheiden kohtaloita eri maissa.


Muistomerkiltä on helppo jatkaa matkaa kohti Brandenburgin porttia ja valtiopäivätaloa (Reichstag).



sunnuntai 26. helmikuuta 2012

I love Berlin


Berliinistä kotiuduttu. Ei ollut lakkoja eikä muutakaan harmia. Paluumatkalla meinasivat hukata meidän ja muutamien muiden matkalaukut, mutta nekin saatiin noin tunnin odottelun jälkeen ja päästiin lähtemään kentältä kohti kotia.

Tykkäsin Berliinistä tosi paljon ja koko loma oli aivan huippu. Ehdittiin nähdä tosi paljon, istuskella erinäisissä kapakoissa ja ravintoloissa, ajella metrolla, ratikalla, bussilla ja paikallisjunalla, syödä ja juoda hyvin, kierrellä itää ja länttä ja vähän shoppaillakin. Sää ei meitä suosinut, mutta ei annettu sen häiritä. Pakko päästä uudestaan.

Se yllätti, että kaupungissa aika harva puhui kunnolla englantia. Onneksi meillä oli saksantaitaja eli Berliinissä jo kuukauden viettänyt ystäväni seurana. Ja yllättävän hyvin saksaa pystyi kaikkien muiden kielien perusteellä ymmärtämään. Puhuminen olikin sitten eri juttu :).


Alennusmyyntien rääppiäisiinkin siis ehdittiin. Tavoilleni uskollisena ostin... Tadaa, kengät.


Nyt täytyy varmaan alkaa henkisesti valmistautua loman loppumiseen. Palaan ensi viikolla tarkempien Berliini-juttujen kera.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Matkaan lähden

Maisemia London Eyestä.

Täällä pakataan laukkuja ja kaivetaan passeja kaapista. Kuvat ovat viime kevään Lontoon reissulta, mutta emme ole tällä kertaa suuntaamassa sinne, vaan Berliiniin. Kaupungissa on tarkoitus viettää kolme päivää. En ole ennen käynyt Saksassa, joten odotan reissua innolla.

Tiedustelijamme Berliinistä kertoi, että ilma ei sielläkään vielä hirvittävän keväinen ole, vaan luntakin on viime päivinä satanut. Hän on valistanut meitä myös lentokenttiä ja joukkoliikennettä uhkaavasta lakosta... Toivotaan parasta. Mutta jos musta ei vielä ensi viikollakaan kuulu mitään, olen luultavasti jumissa jossain lentokentällä.


Kävelyllä Regent's Parkissa. Kuva Eija L. 


Kingstonissa mahat täynnä Jamie Oliverin ravintolan sapuskaa. Kuva Eija L.

Oikein mukavaa loppuviikkoa kaikille!

tiistai 21. helmikuuta 2012

Elämää suurempaa ystävyyttä


Noran ja Alician elämä muuttuu, kun Fidel Castro nousee valtaan Kuubassa. Siihen asti varakkaan suvun nuoret serkukset ovat saaneet elää huoletonta elämää. Noran perhe muuttaa kommunistihallintoa pakoon Yhdysvaltoihin, Alicia jää Kuubaan.

"Rukoukset, nyyhkytykset ja pelokkaiden lasten valitukset peittyivät lentokoneen moottorin jylinään. Yli kaksisataa sydäntä oli juuri riuhtaistu kotimaastaan. Kukaan ei tiennyt, kuka meistä selviäisi sokista tai kuka saisi mahdollisuuden palata takaisin ja tuntea taas Kuuban auringon lämmön suonissaan."

Tyttöjen ystävyys ei kuitenkaan katkea. Molemmat rakastuvat tahoillaan ja Alicia saa lapsen. Kuubassa elämä on kuitenkin vaikeaa ja Alician mies vangitaan. Tulee aika, jolloin Noran on Aliciaa auttaakseen palattava kaipaamaansa ja kammoksumaansa Kuubaan.

Nora ja Alicia on tarina perhesiteistä ja kaiken voittavasta ystävyydestä, valon pilkahduksista epätoivon keskellä. Ainakin minun oli tarinaa lukiessani vaikea olla liikuttumatta.

Itsekin Kuubassa syntynyt Samartin kuvaa saarta ja sen ihmisiä kauniisti ja rakastaen. Hän ei kuitenkaan jätä kertomatta varjopuolistakaan: tavallinen kuubalainen ei pelkästään hymyile ja tanssi salsaa tai ajele huvikseen ikälopulla neuvostoautolla, niin kuin turistioppaissa joskus annetaan ymmärtää.

"Rakas Nora, 
Kun luet tätä kirjettä, haluan että kuvittelet makaavasi meidän omien palmujemme alla Varaderossa ja katselevasi ylös taivaalle. Siellä minäkin kuvittelen olevani tällä hetkellä. Lepäät vierelläni kuunnellen ja hymyillen, niin kuin aina teet, ja saat huoleni katoamaan merituuleen."

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Laskiaispullia ja viikonloppukuulumisia


Vaikka en hirveästi tykkää hernekeitosta, laskiaistiistaina yliopiston ruokalassa oli aina pakko ottaa hernekeittoa, kun sen kanssa sai laskiaispullan. Nam.

En muista, koska olisin edellisen kerran leiponut pullaa. Laskiaissunnuntain kunniaksi annoin kuitenkin Kentsun veivata meille pullataikinan ja patistin miehen kauppaan ostamaan kermaa ja vadelmahilloa. (Ai miten niin olen kova delegoimaan?)

Tein pullista vähän normaalia pienempiä Lunni leipoo -blogin minilaskiaispullien innoittamana. Tosin pullia oli sitten tietenkin pakko syödä kaksi, joten en tiedä, mitä itsensä huijaamista tämä minipullien leipominen oli. Hirveän sööttejä niistä kyllä tuli.


Eilen pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilemaan pulkkaratsastusta. Minisuksetkin olisi ollut tarjolla, mutta pulkka oli ehkä se vähän helpompi valinta. Päästeltiin edes takaisin metsätietä. Yllättävän hyvin pysyin kyydissä, vaikka käsissä kyllä tuntuu vieläkin. Kun mun käsivoimat loppu, vaihdettiin ratsastajan kanssa paikkoja. Hauskaa oli, vaikka tietysti nuo vetohommat vaativat vähän osaamista ratsastajaltakin. Varsinkin kun Karina-heppa ei olisi millään viitsinyt odotella pulkasta pudonneen kömpimistä takaisin, vaan eteenpäin olisi pitänyt päästä koko ajan.

Illalla juhlistimme ystävän synttäreitä Tampereella Hellassa ja huoneessa. Nautiskelimme Food is art -kulinaariviikkojen kunniaksi kootun, taiteilija Giuseppe Arcimboldon inspiroiman kolmen ruokalajin menun viineineen. Lautasilla eteemme kannettiin muun muassa riimihärkää ja possunkylkeä. Kaikki oli hyvää. Hellasta ja huoneesta siirryimme vielä läheiseen Prahaan, jossa tarjoiltiin sampanjaa pikkolopulloissa. Tykkäsin myös tästä :). Food is art -kulinaariviikot jatkuvat Tampereella muuten vielä helmikuun 28. päivään asti. 

Nyt voisi alkaa valmistautua uuteen viikkoon. Työviikkoni on vain kolmen päivän mittainen, sillä torstaina suuntaamme muihin maisemiin. (Ellu, opaskirja ostettu, kohta nähdään!)


Lokoisaa sunnuntai-iltaa ja mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

torstai 16. helmikuuta 2012

Suklaatuulihattuja


Viime perjantai-iltana työkavereitten kanssa herkuttelimme macaronien lisäksi suklaatuulihatuilla, joiden ohjeen bongasin edellisenä päivänä Hämeen Sanomista. En ollut tuulihattuja tehnytkään pitkään aikaan.

Ohjeessa taikina käskettiin pursottaa, mutta vedimme mutkat suoriksi ja nostelimme taikinan lusikoilla pieniksi kasoiksi leivinpaperille. Hyvin onnistuivat minusta noinkin, ehkä tietysti pursottamalla olisi voinut saada aikaiseksi tasalaatuisempaa jälkeä. 

Koristeluissakin vähän oikaisimme ja siksi nämä eivät näytä ehkä ihan yhtä hienoilta kuin lehden kuvassa. Alkuperäisessä ohjeessa tuulihatut oli siis vielä koristeltu sulalla suklaalla ja mintun lehdillä. Me emme ehtineet sellaisia pipertää, kun piti päästä maistamaan.

Suklaatuulihatut
(n. 20 kpl)

2 dl vettä
100 g voita
1½ dl vehnäjauhoja
½ dl kaakaojauhetta
3 kananmunaa

Täyte:
2 dl kuohukermaa
1 prk maitorahkaa
150 g ranskalaisia pastilleja
11/4 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria

Kuumenna veri kiehuvaksi teräskattilassa. Sulata veteen rasva. Sekoita jauhot ja kaakaojauhe keskenään ja lisää seos kattilaan puuhaarukalla samalla voimakkaasti sekoittaen. Kuumenna ja jatka sekoittamista, kunnes seos irtoaa kattilan reunoista. Ota kattila pois levyltä ja anna taikinan jäähtyä haaleaksi. Lisää kananmunat taikinaan yksitellen sähkövatkaimella vatkaten.

Nostele taikinasta lusikoilla kasoja leivinpaperille. Jätä tuulihattujen väliin tilaa. (Voit myös pursottaa taikinasta ympyröitä, jos haluat kontrolloida tuulihattujen muotoa.)

Paista 200-asteisessa uunissa 20 - 25 minuuttia. Älä avaa uunin luukkua kesken paistamisen, etteivät tuulihatut latistu.

Rouhi täytettä varten ranskalaiset pastillit. Vaahdota kerma ja sekoita sen joukkoon rahka, karkkirouhe ja sokerit. Kun tuulihatut ovat jäähtyneet, halkaise ne ja lusikoi sisälle täytettä. (Täytettä muuten hieman vähempikin määrä olisi riittänyt, sillä nyt saimme lusikoida sitä tuulihattuihin aika urakalla.)

tiistai 14. helmikuuta 2012

Operaatio keltuaisten hukkaus


Operaatio macaronista jäi neljä keltuaista. Yritin keksiä niille jotain järkevää käyttöä ja törmäsin netissä kaakaonappien reseptiin.Ystävänpäivän kunniaksi ajattelin ilahduttaa niillä työkavereita, ja ainakin ne kauppansa tekivät (tosin se ei nyt varsinaisesti vielä takaa kuin sen, että ne eivät olleet täysin epäonnistuneita). Näissä kekseissä ei ollut mitään kommervenkkejä: raaka-aineet löytyvät luultavasti kaapista ilman kauppareissua eikä tekemisessäkään ollut mitään vaikeaa. Koostumuksesta tuli kivan pehmeä ja mureneva, voisin tehdä uudestaankin. Ehkä laittaisin kaakaota aavistuksen vähemmän, jotta sen maku ei olisi aivan niin vahva.

Kaksi käytetty, kaksi jäljellä. Jatkoa seurannee.

Kaakaonappien myötä hyvää ystävänpäivää kaikille ruudun sillä puolella!

Kaakaonapit

225 g leivontamargariinia
1,5 dl sokeria
n. 4,5 dl vehnäjauhoja
vajaa 1 dl tummaa kaakaota
2 kananmunankeltuaista

Vaahdota pehmennyt rasva sokerin kanssa. Sekoita mukaan jauhot, kaakao ja keltuaiset. Jauhoja ei kannata laittaa liikaa. Riittää, että taikina irtoaa sormista ja sitä voi muovailla. Pyörittele taikinasta pieniä pallosia ja painele niitä sormilla hieman lyttyyn.

Paista pikkuleipiä 175 asteessa keskitasolla n. 11 minuuttia. Pikkuleivät ovat valmiita, kun pohja on kovettunut ja pinta alkaa halkeilla. Älä paista liian kauan, sillä maku on parhain silloin, kun pikkuleivät ovat uunista tullessaan vielä murenevan pehmeitä.

Suosittelen nauttimaan kylmän maidon kanssa.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Jotain pientä


Työkaverini jäi viime viikolla äitiyslomalle, joten sain tekosyyn neuloa jotain pientä ja nopeasti valmistuvaa. Sopiva malli löytyi Ravelrystä ja lanka käsityökorin pohjalta. Vaikka kyseessä oli näin pieni työ, sain siihen silti kulumaan muutaman illan. Nuo kanta- ja kärkikavennukset... Piti hieman nyrjäyttää aivoja uudelle vaihteelle, että ymmärsin. Mutta sitten kun ymmärsin, miten ne tehdään, ymmärsin myös niiden hienouden. Tätä mallia voi tehdä toistekin.



Vauvan sukat

Lanka: Lanett-merinovilla
Puikot: 2 mm
Menekki: n. 14 g
Ohje: Garter Stripe Baby Socks by Jennifer Hoel (muokkasin silmukkamäärää hieman omalle paksummalle langalleni sopivammaksi)



perjantai 10. helmikuuta 2012

Perehtymistä macaron-salatieteeseen

Eihän se ole blogi eikä mikään, jossa ei ole macaroneja. Olen maistanut niitä muutaman kerran (en Pariisissa, ainoastaan Suomessa). Eivätkä ne mielestäni ole olleet ehkä ihan maineensa väärtejä. Tykkään niiden mantelisesta mausta ja marenkimaisesta koostumuksesta, mutta tiedän parempiakin tai ainakin yhtä hyviä leivoksia tai keksejä tai mitä ikinä ne nyt ovatkaan. Sitä ei kyllä voi kieltää, etteivätkö pikkuruiset pastellisävyiset macaronit näyttäisi söpöiltä kuvissa.


Varmaan pystyittekin jo päättelemään, mitä olen tehnyt. Macaroneja. Niiden valmistaminen vaikuttaa aikamoiselta salatieteeltä. Enkä ole varmaan ikinä leiponut vastaavalla tavalla: Punnitsin kaikki ainesosat keittiövaa'alla (myös valkuaiset). "Ikäännytin" valkuaisia vuorokauden keittiön pöydällä. Mittasin sokeriliemen lämpötilan paistomittarilla. Laskin (siis LASKIN) miten monta sekoitusliikettä tein, kun yhdistin ainekset. Siihen en kuitenkaan lähtenyt, että olisin siivilöinyt mantelijauhon. Tai jauhanut sitä kaupasta ostettua jauhoa itse tehosekoittimella vielä hienommaksi. Jonnekin se raja oli vedettävä.

Pursotin marenkikiekot vapaalla kädellä. En siis piirtänyt kahden euron kolikolla ympyröitä leivinpaperiin ja pitänyt sitä varsinaisen leivinpaperin alla pursotuksen apuna. Tämä ei johtunut pelkästään siitä, että minulla ei ollut käteistä, vaan myös siitä, että johonkin se toinenkin raja oli vedettävä.

Ohjeessa paistoaika oli 16 minuuttia. Paistoin 13 minuuttia ja macaroneista tuli ehkä aavistuksen liian kypsiä. En tiedä, oliko uunini jotenkin tehokkaampi. (Mies, joka jätettiin vahtimaan viimeistä erää, kokeili myös lähes tuplata paistoajan. Ei hyvä. Sillä tavalla saa ruskeita marenkeja ilman, että tarvitsee käyttää kaakaota tai suklaata.)

En jaksa nyt kirjailla teille ohjetta. Vierailkaa esimerkiksi Jauhot suussa -blogissa, jossa on erittäin yksityiskohtaiset ja ymmärrettävät ohjeet macaronien tekemiseen, kiitos niistä. Ja googlettamalla löytyy paljon muitakin. Saattaa ahdistaa ensilukemalla, mutta ei se niin vaikeaa ollut. Omani tein juurikin Jauhot suussa -blogista löytyvällä italialaistyylisten macaronien ohjeella (valitsin sen, koska tätä tapaa käyttämällä kuulemma onnistuu varmemmin, vaikka se vähän monimutkaisempi onkin) ja täytin kaupasta ostetulla lemon curdilla.

Ja se maku. Mielestäni onnistuin macaronien ulkonäössä aika hyvin ja ihan hyvän makuisiakin niistä tuli. Ehkä vähän äkkimakeita, eli ei näitä voi hirveän montaa syödä. Eipä se kai ole tarkoituskaan. Elintarvikeväriä olisi voinut heittää sekaan aavistuksen enemmänkin, sillä nyt noista tuli vähän hailukoita. Ihan täysillä en näitä siis hehkuta, mutta olihan niitä kokeiltava. Ehkä teen joskus uudestaankin, tai sitten siirryn resepteihin, jotka eivät vaadi aivan näin tarkkaa pipertämistä.


maanantai 6. helmikuuta 2012

Täydellisen lakritsifudgen metsästys

Olen saanut päähäni tehdä lakritsifudgea. Reseptejä ei tarttunut haaviin monta, mutta Hovkonditorn-blogista löysin yhden lupaavan. Epäilin hieman, sillä en muista, että olisin oikeastaan koskaan saanut sellaista kinuskia tai toffeeta, jossa keitetään kermaa ja sokeria sakeaksi, kylmässä jähmettyväksi seokseksi, onnistumaan. Kondensoidusta maidosta valmistetut fudget ovat enemmän ystäviäni.

Mutta blogin kuvissa lakritsifudget näyttivät niin herkullisilta ja tottakai ajattelin, että miksi ne eivät muka onnistuisi. Eli siis ainekset kaupasta ja keittämään.


Kuvassa fudget näyttävät kauniilta kulhossa. Vain koska olin jäähdyttänyt levyä pakastimessa ennen paloittelua. Kun olin laittanut kameran pois ja kiikuttanut kulhon viereisessä huoneessa olevaan ruokapöytään, palat olivat jo sulaneet kiinni toisiinsa. Leikkelehaarukalla oli sitten näppärä kaapia epämääräisen muotoinen venyvä fudgemöykky suuhunsa... :)

Tallennan reseptin kuitenkin tänne, kokeilkoon ken uskaltaa. Idea turkinpippureista on hyvä eikä fudgen maussa sinänsä ollut muuta vikaa, kuin että turkinpippureita olisi voinut olla enemmänkin (ehkä noin 1½ pussia). Enkä tiedä, menikö tässä minulla muu kuin se keittoaika pieleen eli olisiko fudgesta tullut kiinteämpää jos olisin sitkeästi jatkanut keittämistä. Mene ja tiedä. Lueskelin kyllä vähän netin syövereistä, että jos haluaa toffeen tai fudgen oikeasti sakenevan, niin seos pitää kuumentaa todella kuumaksi. Jossain mainittiin 116 astetta. Ehkä ongelma ei ollutkaan ajassa vaan siinä, että keitin seosta liian miedolla lämmöllä. Taidan siis kokeilla vielä joskus uudestaan. Jos jollain on jotain hyviä vinkkejä keittämiseen tai joku hyvä lakritsitoffeen tai -fudgen resepti, otan sen mieluusti vastaan.

Lakritsifudge

3 dl kermaa
3 dl sokeria
4 rkl tummaa kaakaojauhetta
ripaus suolaa
2 rkl voita
1 ps turkinpippureita (olisi voinut olla enemmänkin, vaikkapa noin 1½ ps)

Sekoita kerma, sokeri, kaakao, turkinpippurit ja suola paksupohjaisessa kattilassa. Kuumenna kiehuvaksi, sekoita välillä ja keitä noin 20 minuuttia (minä keitin yli puoli tuntia ja silti fudge ei jähmettynyt kunnolla). Tiputa seosta muutama tippa kylmään veteen, jos se jähmettyy niin fudge on valmisa. Sekoita fudgeseoksen joukkoon voi ja kaada seos leivinpaperilla vuorattuun vuokaan. Anna jähmettyä kylmässä.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Eläimellistä menoa

Minulla on nyt pienoinen tekemisjumi, kun mitään raportoimisen arvoista ei tunnu valmistuvan. Onneksi viikonloppuna tapasin mainioita kuvausassitentteja ja pääsin leikkimään kameran kanssa.


Eppu söpöilee. Heitä keppi heitä keppi heitä jo se keppi.


Kepinnoutajamonsteri.


Ja jos keppiä ei kerran heitetä, niin on tää hangessa kieriminenkin ihan kivaa.




Lintulaudalla ja sen ympäristössä riitti elämää.


Oskari on tottunut viettämään aikaa ulkosalla, mutta näillä pakkasilla edes kovin lintulaudan vaanija ei jaksanut olla pihalla.


Muistatteko vielä Viskin, suloisen kissanpennun viime kesältä? Tässä hän nyt "hieman" kasvaneena. Suloinen edelleen ja maailman ihanin sylikissa. Olisin pakannut laukkuuni, jos isäntäväen silmä olisi välttänyt.




Rapsuta nyt, jos siitä tulee sulle hyvä mieli.


Palvelija, voitteko käynnistää tietokoneeni.

torstai 2. helmikuuta 2012

Yösoittoja

Kazuo Ishiguron Yösoitoissa musiikki kietoo yhteen viisi tarinaa. Ensimmäisessä tarinassa puolalainen Jan päätyy säestämään Venetsiassa Tony Gardneria, joka haluaa laulaa serenadin Lindy-vaimolleen. Eniten pidin ehkä kokoelman nimikkotarinasta Yösoittoja, jossa samainen Lindy on Kaliforniassa hotellissa toipumassa kauneusleikkauksesta. Naapurihuoneessa asuu kauneusleikkauksesta toipuva lahjakas saksofonisti, jonka "arkisen ja luuserimaisen ruma" ulkonäkö oli uran esteenä.


"Hän ei aikonut pyörtää päätöstään. Hän oli Prendergastin kanssa onnellinen ja oli ollut tähän ihastunut kouluajoista asti. Mutta Helenistä tuntui pahalta jättää minut, varsinkin nyt kun minulla ei mennyt ammatillisesti kovin hyvin. Niinpä hän oli ajatellut kaikkea läpikotaisin ja puhunut uuden miehensä kanssa, ja tällekin oli tullut minun takiani paha olo. -- Joten heillä oli nyt seuraava ehdotus. Prendergast halusi kustantaa minulle kauneusleikkauksen kaupungin parhaalla kirurgilla. -- Helen sanoi, että kun kasvoni olisi leikattu, minua ei estäisi mikään. Pääsisin suoraan huipulle, miten se muka voisi mennä pieleen, kun otti lahjani huomioon." 

Ahmaisin kirjan yhden päivän aikana. Kieli oli jotenkin niin hienoa, soljuvaa ja vivahteikasta, että sitä on vaikea kuvailla. Välillä nauroin, välillä oivalsin ja välillä jäin suu auki miettimään, mitä tämä oikein tarkoitti. Seuraavaksi lukulistalle pitää sitten varmaankin ottaa Ishiguron Ole luonani aina.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...